Viimeinen joukkueesta
Yksitoista oli kerran meitä,
pallon ympärilllä temmeltäin,
muut on kulkeneet jo eri teitä,
viimeiseksi heistä minä jäin.
Kerran kisailussa nuoruutemme,
perustimme oman joukkueen,
tappioista peljästyneet emme,
tiellä voittoihin ja maineeseen.
Emme pyrkineet me voittoon suotta,
monesti soi onni meille sen,
yhdes ottelimme monta vuotta,
maat ja valtakunnat kiertäen.
Kunnes viimein uutta voimaa,
verta, vaati joukkueemme vastaisuus;
hiljaa vavahdin ma joka kerta,
viereeni kun astui poika uus.
Kauan kestin, kauemmin kuin kukaan,
mutta taipua saan kohtaloon;
huomenna jo ihmisvirran mukaan,
kentän viertä kuljen katsomoon.
Joukkue kun saapuu kentän laitaan,
pallo edellänsä porhaltain,
puettuna tuttuun raitapaitaan;
nuorukainen pelaa paikallain.
Kiihkos ensi ottelunsa mennen,
vangitsee hän pallon kiitävän,
ampuu maalinsa kuin minä ennen,
kehdossaan kuin vielä nukkui hän.
Yksitoista oli kerran meitä,
huomenna ei ole yhtäkään,
mutta yksitoista nyt on heitä -
joukkueemme jatkaa peliään.
Kirjoittanut Pekka Kosonen
vanha viirupaita
